"Tämä on tragikoominen tarina Harri Ollin suhteesta julkisuuteen"

Minä pyrin olemaan niin rauhanomainen, tyyni ja yhteistyökykyinen ihminen kuin voin. Jotkut kutsuvat minua alistuvaksi ja niin varmasti olenkin. Mutta voi herramunjee, en voinut kuin ärsyyntyä tästä Iltalehden sivuilla eilen olleesta Santtu Silvennoisen "journalismista". En seuraa urheilua tai tiedä juurikaan Harri Ollin kyvyistä käsitellä mediaa (tai ilmeisesti niiden puutteesta), mutta jopa untuvikko kuten minä tajuaa, että koko juttu on kettuilua. Huonoa sellaista.

Miten tuon kaltaisia ihmisiä päästetään edes kirjoittamaan juttuja? Iltalehden taso on huonontunut, taas kerran. Alkaa mennä jo todella vahvasti keltaisen lehdistön puolelle.

Mutta onneksi on parempiakin aiheita, joista puhua. (köh)

 

Olen niitä ihmisiä, jotka vaipuvat helposti nostalgian pauloihin. Reaktion saattaa aiheuttaa melkeinpä mikä tahansa - vanha, tuttu elokuva, kappale, kirja, tv-ohjelma, valokuva, vaate, esine... Rakastan viettää aikaani aina välillä nostalgiassa, vanhoissa hyvissä ajoissa. Ja vaikka tiedän, ettei uuden vuoden kynnyksen toisella puolen saisi niin tehdä vaan pitäisi elää hetkessä, teenpä silti.

Joulun alla televisiosta tuli Robin Hood-piirrosleffa, valmistusvuosi taisi olla '73. Pistin sen silloin nauhalle ja herkesin katsomaan vasta toissapäivänä. Sen jälkeen olenkin katsonut pääosin ruusunpunaisten lasien läpi. Ah, onnea ♥

Näin tämän Disneyn piirrosversion kuuluisasta tarinasta ensimmäisen kerran, kun oli nelivuotias ja muistin siitä vieläkin paljon osia. Aikoinaan osasin tosin enemmän arvostaa hassuja eläimiä ja leijonakuningasta (hih), joka imi peukaloaan sekä käärmettä, jota kaikki hakkasivat. Nyt taas olin pakahtua koko romanttiseen asetelmaan, Robinin ja neito Marianin salaiseen rakkauteen. Huokailin samaan tahtiin ääninäyttelijän kanssa Marianin mielitietyn perään. Salattu, palava nuoruuden rakkaus, onko mitään romanttisempaa! Joojoo, ne ovat kettuja, mutta ihan sama. Kuulostan vanhalta, mutta 2000-luvulla ei ole enää juurikaan tehty tällaisia piirroselokuvia. Tai sitten lapsuuden muistot vaikuttavat asiaan.

Se on totta, että Disneyltä on tullut floppienkin lisäksi muutama mestariteos. Yksi ikuisista suosikeistani on varmasti Leijonakuningas, jonka mukana rallatin muutama kuukausi sitten aivan yhtä kovaäänisesti kuin viisivuotiaanakin. Toinen esimerkki on Mulan, jonka katsoin syksyllä myöskin uudestaan. Osa tämän leffan soundtrackeista on aivan voittamattomia. Päästäpä karaokeen hoilaamaan vaikkapa tätä biisiä:

Muita hyviä nostalgiaraitoja ovat Liisa ihmemaassa, Lumikki ja seitsemän kääpiötä, Kaunotar ja hirviö, Pinokkio, Aladdin sekä kuolematon lapsuuden rakkauteni, jonka VHS-version varmaankin kulutin loppuun, Dumbo. Näistä suurin osa ei ole niinkään paljon romanttisia kuin-- no, Disney-leffoja, mutta sydän pauhaa niitä katsoessa senkin edestä.

Robin Hoodin kaltaiset, hieman Romeo ja Julia-pohjaiset romanttiset sadut ovat kerrassaan ihania. Nykyään on ihanaa unohtua hetkeksi maailmaan, jossa rakkaus on ehdotonta ja kestää ikuisesti. (Ja pinkit elefantit nyt vaan ovat mahtavia, näin Dumbosta mainiten.)

Taidan lähteä katsomaan, toimiiko vanha VHS-soitin vielä. Kyllä se vielä viitisen vuotta sitten jotain veteli. >