Olen pitänyt jo pari vuotta erilaisten televisiossa (tai tässä tapauksessa netistä löydettävistä) pyörivien draamasarjojen seuraamisesta. Mieltymykseni kuitenkin on kärjistynyt lähinnä aasialaisiin teoksiin, etenkin japanilaisiin, syystä jota en osaa selittää. J-draamoissa vain on jotain erilaista kuin länsimaalaisissa tovereissaan. Päätavoite ei ole tehdä draamasta kuudenkymmenen jakson mittainen, joista ainakin 75% sisältää erilaisia pariskuntia nuoleskelemassa toistensa kanssa. Seksuaalisuutta on karsittu rajusti pois japanilaisista draamoista, ja itse asiassa olen kaikissa katsomissani sarjoissa nähnyt aina korkeintaan suudelman, mikä sekin on harvinaista. Rakkautta tunnustettaessa käytetään yleensä mieluiten korkeimmillaan halauksia. Rebelein sarja onkin ollut koskettava, Romeo ja Julia-tyyppisen rakkaustarinan (alaluokkaisen perheen poika ja rikkaan perheen leukemiaan sairastunut tytär) kertova Tatta Hitotsu no Koi, jota katsoessa kului monta lämmintä nenäliinaa. Siinä näkyi a) suudelma 2 kertaa, b) käsistä pitelyä, c) halaus, d) jopa - ja tämä järkyttää minua - puhetta seksistä. Tosin tämäkin hyvin sivuten, itse sanaa mainitsematta, viattomasti. Mutta silti.

 

Tänään katsoin viimeisen episodin draamasta nimeltä Mei-chan no Shitsuji, Mei-chanin hovimestari (?). Oikeastaan koko ralli itsessään oli aika tyypillinen, romanttinen japsikomedia, täynnä liioiteltua draamaa, hassuja ja hölmöljä tilanteita sekä yli- ja alinäyttelyä. Perusidea on, että tavallisen työlaisluokan tytön Mein (Eikura Nana) vanhemmat kuolevat onnettomuudessa ja hän jää yksin ystäviensä kanssa. Silloin kehiin saapuu komeutta, tyylikkyyttä ja laatua hehkuva hovimestari Rihito (Mizushima Hiro). Tämä jokaisen itseään kunnioittavan naisen päiväunelma ilmoittaa Meille, että itse asiassa hänen työläisisänsä tuli Japanin rikkaimmasta perheestä, ja Mei on kunnioitettavan bisneskihon suora lapsenlapsi. Tämä luonnollisesti aiheuttaa paljon muutoksia, ja yllättäen Mei löytää itsensä St. Lucia Girls' Academysta, rikkaille tyttölapsille tarkoitetusta koulusta. Tässä koulussa ei ole kaikki kohdallaan; jokaisella oppilaalla on hovimestari, joka tekee kaiken heidän puolestaan (kantaa lätäkön yli, kokkaa, valitsee vaatteet, hieroo, auttaa läksyissä, kääntää tunnilla sivua jne). Lisäksi koulussa haastetaan randomilla ihmisiä miekkakaksintaisteluihin ja olohuoneen katosta putoilee metallihäkkejä, mutta muuten päälle päin kaikki on kunnossa.

Mutta koska Mei on pelkkä tavallinen tyttö ja kaikki muut kauniita lapsineroja (yksi oli oikeasti 7-vuotias ja IQ 1300), häntä luonnollisesti syrjitään aluksi. Lisäksi käy ilmi, että St. Luciassa on jonkinlaista hovimestarikoulutusta ja myös oma tasojärjestelmänsä, ja Rihito on kaikkein paras ja halutuin hovimestari. Kateutta riittää siis kerrakseen, vaikka hovimestareiden ja heidän palveltaviensa väliset romanttiset suhteet on ankarasti kielletty. Sydänsuruistakaan ei ole pulaa, sillä Rihiton veli Kento (Sato Takeru) on Mein vanha lapsuudenystävä ja tulee kouluun hovimestariharjoittelijaksi, umpirakastuneena Meihin.

Draama on vielä niin tuoreessa muistissa, etten osaa muodostaa siitä kunnollista mielipidettä. Casting oli kuitenkin hyvin silmää miellyttävä. Sato Takeru on jo tuttu tapaus Bloody Monday-draamasta, joka on varmaankin paras actionpainotteinen j-draama ikinä. Samoin Mizushima Hiro on Japanissa suosittu näyttelijä, jota olen nähnyt aiemmin Zettai Kareshissa, MR. BRAINissa, Hana Kimissä ja vastaavissa. En kyllä yhtään ihmettele; miehen näyttelijäntaidot ovat välillä ilmeettömät, mutta jessus, mikä mies! Paremman näköinen versio Matsumoto Junista.

 

Olen viime aikoina katsellut muutenkin draamoja. Päätin muutama päivä sitten sarjan nimeltä Kami no Shizuku, jossa näytteli ah-niin-ihana, Johnny's Entertainmentista ja KAT-TUNin riveistä tuttu superkuuluisuus Kamenashi Kazuya.

Voisin puhua Kamesta ja itse asiassa koko KAT-TUNista sekä Johnny'sista tunteja, mutta jos lyhennetään vähän. Kame on Japanissa superidoli, teinityttöjen märkä uni ja muiden miesten kauhu. Hänet tunnetaan niin musiikkibisneksestä kuin näyttelemisestäkin. Olihan hän jo aiemmin mainitussa Tatta Hitotsu no Koissa toisessa pääroolissa, ns. Romeona sekä myöskin yhtenä leadina ehkä maailman parhaassa j-draamassa ikinä, Gokusenissa (toinen kausi). Samoin ko. jätkän voi bongata sarjoista kuten MR. BRAIN, Nobuta wo Produce, 1 Pound no Fukuin ja Suppli. Elokuvadebyyttinsä mies on myöskin tehnyt - Yuuki on koskettava tarina harvinaiseen sairauteen sairastuvasta nuoresta miehestä.

Syy, miksi selitän Kami no Shizukusta puhuttaessa Kamenashista on se, että vaikka kuinka tätä miestä haluaisin puolustaa, draama taisi olla enemmänkin mainoskampanja kuin oikea sarja. Kyllä, se oli täysmittainen draama (Japanin mitoissa, keskimääräinen jaksomäärä on 10), mutta en koskaan kiinnostunut siitä kunnolla. Kami no Shizuku oli kokonaisuudessaan varsin heikko esitys.

Lyhennettynä synopsis kuuluu niin, että Kanzaki Shizuku (Kamenashi Kazuya) on nuori mies, jonka isä on kuuluisa viinikriitikko ja äiti taas kuusi metriä mullan alla. Hän on katkera isälleen ja inhoaa viiniä, jonka maailmaan draama pureutuu. Sitten isä ottaa ja heittää veivinsä, ja jättää jälkeensä vain maailmankuulun viinikokoelman perintöineen - kokonaisarvo: järkyttävästi rahaa. Mutta isä olikin ovelampi kuin poikansa, ja viikkoa ennen kuolemaansa adoptoi (kyllä, adoptoi, en ymmärrä miten) erään kuuluisan nuoren viinikriitikon, Tomine Issein (Tanabe Seiichi). Nämä kaksi, Shizuku ja Issei, saavat taistella siitä, kumpi saa miljoonaperinnön. Isä jätti yhteensä 6 tehtävää jälkeensä, ja se, joka voittaa niistä eniten, saa perinnön. Tehtävissähän täytyy etsiä oikea viini isän laatiman kuvauksen perusteella (ja nehän sisältävät vain perhosia, luonnonelementtejä ja kaunokieltä).

Vaikka sarja on noin kymmenen jaksoa pitkä ja sisältää paljon eri tilanteita, en koskaan päässyt siihen mukaan ja koko tunnelma jäi hyvin pintapuoliseksi. Lisäksi koko vouhkaaminen viineistä hämmensi, mutta tietysti sekin on vain nieltävä. Lisäksi Shizukun romanssi kollegan ja avuliaan Miyabi-neitosen (Naka Riisa) on lähes yhtä syvyyttä hylkivä kuin Twilight-saagan Bellan ja Edwardin. Odotin kaikkien jaksojen ajan jotain romantiikkaa, samantyyppistä kuin Tatta Hitotsu no Koissa - mutta ei, aivan viimeisessä kohtauksessa sain lopulta kylmän, nopean halauksen. Kyllä ketutti. Yleensähän puolustan sarjojen seksuaaliminimiä, mutta ehkä Kamenashista on jäänyt Tatta Hitotsu no Koin jälkeen tiettyjä ennakko-odotuksia tämän asian saralla.

 

Nyt olen risteyspisteessä. Haluaisin aloittaa uuden draman katsomisen, mutta rintamalla ei näy varteen otettavia ehdokkaita. Onneksi myöskin KAT-TUNin riveissä päiviään viettävältä Akanishi Jiniltä, joka suosikkilistassa ohittaa jopa Kamen ja näytteli myöskin Gokusenissa, on tulossa uusi elokuva, BANDAGE. Tietenkin subbien tulemisessa kestää pieni ikuisuus, mutta onpahan jotain odotettavaa.

Jos joku päätyy lukemaan tämän edes puoliksi, niin kysymyksiä kommentteihin (hei pliis): mitä sarjoja, aasialaisia tai ei, te seuraatte? Mikä on pahin pettymyksenne, entä suosikkinne?