Minä haluan vaihto-oppilaaksi.

Jos haluaisin olla ytimekäs, voisin jättää tämän postauksen siihen. Aika moni haluaa nykyisin ulkomaille opiskelemaan, enkä poikkea näin massasta mitenkään. Mutta viime aikoina, jostain syystä, kaipuu merten taakse ja täysin uusiin, jännittäviin ympyröihin, näkemään ja kokemaan asioita on ollut järjettömän kova. Törmäys useampaan vaihtariblogiin ja muihin ulkomaille muuttaneiden sieluntuotoksiin ei varmasti auta, eikä sekään, että omassa lukiossani on ilmeisesti oma vaihtomahdollisuutensa.

Tällä hetkellä liikun kahden tai kolmen vaihtoehdon välillä sen suhteen, minne haluaisin eniten mennä.

 

1. Tokyo, Japan

Kuuluisa Tokio. Okei, pääosin haluaisin vain Japaniin vaihto-oppilaaksi, Tokio kaupunkina ei ole pakko. Mutta koska olen kasvanut jo valmiiksi maaseudulla, kohtalaisen iso ja tunnettukin kaupunki olisi ihana - Kioto, Osaka, Sendai, Hiroshima. Tällä hetkellä tämä on suosikkini vaihtarivaihtoehdoista, jo pelkästään kulttuurin takia, mutta olen vielä epävarma. Englanti on vahva kieleni ja japani taas heikko, joten pärjääminen maailman toisella laidalla suhteellisen yksikielisessä maassa olisi enemmän tai vähemmän vaikeaa. Silti, Japani pysyy unelmissani; jos ei vaihtarikohteena, niin ainakin matkailupaikkana.

2. London, United Kingdom

Ah, Lontoo. Paikka olisi unelma, koska englanti on paras aineeni ja koko kaupunki on upea. Se on myös kolmesta suosikistani ainoa, jossa olen tähän mennessä käynyt. Lontoon visiittini sijoittui vuoden 2009 huhtikuulle, enkä vieläkään ole unohtanut sitä. Jätin sydämeni Lontooseen. Jos pääsen koskaan vaihtariksi, tämä on itse asiassa se varmin vaihtoehto. 

3. New York City, USA

NYC. Tämä on kolmas vaihtoehtoni jo koko kaupungin ja kielen takia, mutta todennäköisesti en lähtisi tänne tai edes Yhdysvaltoihin vaihtariksi. Silti haluan kuitenkin käydä täällä, ehdottomasti. New Yorkin maine itsessään on hyvin vetävä, melkein kuin hunaja mehiläisille. Kyllä. Tänne minä haluan, vielä jonain päivänä.

 

Matkailu on minulle lähellä sydäntä. Rakastan käydä uusissa paikoissa ja nähdä uusia asioita. Kulttuurierot ovat jotain, minkä olen aina halunnut kokea itse. En ole päässyt ulkomaille niin paljon kuin olisin halunnut, mutta no, en ole vielä edes lukioikäinen: minulla on vielä aikaa.

Tähän mennessä olen kuitenkin ehtinyt raidaamaan muutaman maan. Luonnollisesti listalla ovat tutut Ruotsi ja Viro (tarkemmin Tallinna, jonka risteilylle isäni on minut raahannut lähemmäs kymmenen kertaa). Lisäksi listalle ovat päässeet tutut suomalaisen lapsiperheen etelänkohteet, Madeira, Gran Canaria ja Teneriffa. Olen ollut näillä käydessä 9-12-vuotias, eli muistikuvat ovat hieman sekoittuneet toisiinsa, mutta muistan vielä elävästi Madeiran ja sen kauniin luonnon. Oi että. Kaksi viime vuosien pääkohdetta Euroopassa taas ovat Unkarin Budapest ja Englannin Lontoo. Budapestissa olin muutaman päivän pikkulomalla n. 13-vuotiaana, ja kuten jo aiemmin sanoin, Lontoossa viime keväänä.

Milloin seuraavaksi pääsen ulkomaille, sitä en tiedä. Mahdollisuuksia ovat toistaiseksi Yhdysvallat, toinen matka Lontooseen ja Kööpenhamina (?). Mutta saa nähdä, saa nähdä.

 

Kuka muu pitää matkailusta?

 

 Perhoset maistavat jaloillaan.

Sähkötuolin keksi hammaslääkäri.

Kaikki jääkarhut ovat vasenkätisiä.

On todennäköisempää, että sinuun osuu salama, kuin että joudut hain syömäksi.

Tavallisen näköiset rikolliset saavat 50% pidempiä tuomioita kuin hyvännäköiset.

Jos hallituksella ei ole mitään tietoa alieneista tai vastaavasta maan ulkopuolisesta elämästä, miksi kohta 14, pykälä 1211 liittovaltion säännöstössä tekee laittomaksi Yhdysvaltojen kansalaisten kohtaamisen tai kontaktinoton maan ulkopuolisten tai heidän kulkuvälineidensä kanssa?

Surijat nuoren belgialaisen tytön hautajaisissa järkyttyivät kuullessaan kirkunaa arkusta. Tyttö olikin herännyt koomasta ja joutunut melkein haudatuksi elävältä.

Yksi kahdestatuhannesta vauvasta syntyy hampaat suussaan.

Sateessa seisomisesta ei voi sairastua.

Maailman nuorin aviopari, joilla oli lapsi, oli 8- ja 9-vuotias.

Rotat eivät voi oksentaa - siksi rotanmyrkky toimii.

Kukaan ei tiedä, mihin Mozart on haudattu.

Termiitit syövät puuta kaksi kertaa nopeammin kuunnellessaan hevimetallia.

Hämähäkkien veri on läpinäkyvää.

Yhdellä ihmisellä kahdestakymmenestä on ylimääräinen kylkiluu.

Ei ole varmuutta siitä, miksi ihmiset haukottelevat.

Napoleon pelkäsi kissoja.

Palamista lukuun ottamatta on lähes mahdotonta tuhota ihmishiusta.

Albert Einsteinin viimeisistä sanoista ei ole tietoa, sillä hän sanoi ne saksaksi. Hoitaja, joka tällä hetkellä oli läsnä, taas ei puhunut saksaa.

Jos huutaisit 8 vuotta, 7 kuukautta ja 6 päivää, tuottaisit tarpeeksi energiaa yhden kahvikupin lämmittämiseen.

90% ravintoloista kaatuu ensimmäisenä toimivuotenaan.

Kalifornia on luovuttanut ainakin kuusi ajokorttia henkilöille nimeltä Jesus Christ.

Clevelandin Ohiossa on laitonta pyydystää hiiri ilman metsästyslupaa.

Colgaten ensimmäinen hammastahna oli purkissa.

Kirahvit eivät osaa yskiä.

Phobatrivafobia on fobiatrivioiden pelko.

Elizabeth toisella on yksityiskylvyssään kumiankka, jolla on puhallettava kruunu.

San Diegon kouluissa hypnotisoiminen on kiellettyä.

2,500 vastasyntynyttä vauvaa pudotetaan vahingossa ensi kuussa.

Yksi kolmasosa taiwanilaisista hautajaisista sisältää stripparin.

Albaniassa nyökyttäminen tarkoittaa 'ei' ja pään pudistaminen 'kyllä'.

Purkan syöminen sipuleita pilkkoessa estää kyynelreaktion.

Dalmatialaiset syntyvät ilman pilkkuja.

Syy siihen, että hunaja sulaa ruoansulatuksessa helposti johtuu siitä, että se on jo käynyt mehiläisen ruoansulatusjärjestelmässä.

Sinisellä värillä on rauhoittava vaikutus.

Maksoi 7 miljoonaa dollaria rakentaa Titanic ja 200 miljoonaa tehdä siitä elokuva.

Jos näet patsaan, jossa muistohenkilö on hevosen selässä, mieti tätä: jos hevosen molemmat etujalat ovat ilmassa, henkilö kuoli taistelussa; jos hevosen toinen etujalka on ilmassa, henkilö kuoli haavoihin, jotka sai taistelussa; jos hevosen kaikki jalat ovat maassa, henkilö kuoli luonnollisiin syihin.

Älykkäillä ihmisillä on enemmän sinkkiä ja kuparia hiuksissaan.

Sain käsiini scanneja Akanishi Jinistä, joka on japanilainen mediapersoona ja muusikko, jäsen KAT-TUNin riveissä. Ja myös ihana mies. ♥ Tiedossa siis kuva- ja videospämmiä.

 

Akanishi on toinen leadsinger KAT-TUNissa, ja ko. jätkän voi bongata myös draamasarjoista kuten Gokusen 2, Yukan Club ja Anego. Lisäksi tänään oli myös Akanishin debyyttielokuvan BANDAGEN ensi-ilta!

 

Olen pitänyt jo pari vuotta erilaisten televisiossa (tai tässä tapauksessa netistä löydettävistä) pyörivien draamasarjojen seuraamisesta. Mieltymykseni kuitenkin on kärjistynyt lähinnä aasialaisiin teoksiin, etenkin japanilaisiin, syystä jota en osaa selittää. J-draamoissa vain on jotain erilaista kuin länsimaalaisissa tovereissaan. Päätavoite ei ole tehdä draamasta kuudenkymmenen jakson mittainen, joista ainakin 75% sisältää erilaisia pariskuntia nuoleskelemassa toistensa kanssa. Seksuaalisuutta on karsittu rajusti pois japanilaisista draamoista, ja itse asiassa olen kaikissa katsomissani sarjoissa nähnyt aina korkeintaan suudelman, mikä sekin on harvinaista. Rakkautta tunnustettaessa käytetään yleensä mieluiten korkeimmillaan halauksia. Rebelein sarja onkin ollut koskettava, Romeo ja Julia-tyyppisen rakkaustarinan (alaluokkaisen perheen poika ja rikkaan perheen leukemiaan sairastunut tytär) kertova Tatta Hitotsu no Koi, jota katsoessa kului monta lämmintä nenäliinaa. Siinä näkyi a) suudelma 2 kertaa, b) käsistä pitelyä, c) halaus, d) jopa - ja tämä järkyttää minua - puhetta seksistä. Tosin tämäkin hyvin sivuten, itse sanaa mainitsematta, viattomasti. Mutta silti.

 

Tänään katsoin viimeisen episodin draamasta nimeltä Mei-chan no Shitsuji, Mei-chanin hovimestari (?). Oikeastaan koko ralli itsessään oli aika tyypillinen, romanttinen japsikomedia, täynnä liioiteltua draamaa, hassuja ja hölmöljä tilanteita sekä yli- ja alinäyttelyä. Perusidea on, että tavallisen työlaisluokan tytön Mein (Eikura Nana) vanhemmat kuolevat onnettomuudessa ja hän jää yksin ystäviensä kanssa. Silloin kehiin saapuu komeutta, tyylikkyyttä ja laatua hehkuva hovimestari Rihito (Mizushima Hiro). Tämä jokaisen itseään kunnioittavan naisen päiväunelma ilmoittaa Meille, että itse asiassa hänen työläisisänsä tuli Japanin rikkaimmasta perheestä, ja Mei on kunnioitettavan bisneskihon suora lapsenlapsi. Tämä luonnollisesti aiheuttaa paljon muutoksia, ja yllättäen Mei löytää itsensä St. Lucia Girls' Academysta, rikkaille tyttölapsille tarkoitetusta koulusta. Tässä koulussa ei ole kaikki kohdallaan; jokaisella oppilaalla on hovimestari, joka tekee kaiken heidän puolestaan (kantaa lätäkön yli, kokkaa, valitsee vaatteet, hieroo, auttaa läksyissä, kääntää tunnilla sivua jne). Lisäksi koulussa haastetaan randomilla ihmisiä miekkakaksintaisteluihin ja olohuoneen katosta putoilee metallihäkkejä, mutta muuten päälle päin kaikki on kunnossa.

Mutta koska Mei on pelkkä tavallinen tyttö ja kaikki muut kauniita lapsineroja (yksi oli oikeasti 7-vuotias ja IQ 1300), häntä luonnollisesti syrjitään aluksi. Lisäksi käy ilmi, että St. Luciassa on jonkinlaista hovimestarikoulutusta ja myös oma tasojärjestelmänsä, ja Rihito on kaikkein paras ja halutuin hovimestari. Kateutta riittää siis kerrakseen, vaikka hovimestareiden ja heidän palveltaviensa väliset romanttiset suhteet on ankarasti kielletty. Sydänsuruistakaan ei ole pulaa, sillä Rihiton veli Kento (Sato Takeru) on Mein vanha lapsuudenystävä ja tulee kouluun hovimestariharjoittelijaksi, umpirakastuneena Meihin.

Draama on vielä niin tuoreessa muistissa, etten osaa muodostaa siitä kunnollista mielipidettä. Casting oli kuitenkin hyvin silmää miellyttävä. Sato Takeru on jo tuttu tapaus Bloody Monday-draamasta, joka on varmaankin paras actionpainotteinen j-draama ikinä. Samoin Mizushima Hiro on Japanissa suosittu näyttelijä, jota olen nähnyt aiemmin Zettai Kareshissa, MR. BRAINissa, Hana Kimissä ja vastaavissa. En kyllä yhtään ihmettele; miehen näyttelijäntaidot ovat välillä ilmeettömät, mutta jessus, mikä mies! Paremman näköinen versio Matsumoto Junista.

 

Olen viime aikoina katsellut muutenkin draamoja. Päätin muutama päivä sitten sarjan nimeltä Kami no Shizuku, jossa näytteli ah-niin-ihana, Johnny's Entertainmentista ja KAT-TUNin riveistä tuttu superkuuluisuus Kamenashi Kazuya.

Voisin puhua Kamesta ja itse asiassa koko KAT-TUNista sekä Johnny'sista tunteja, mutta jos lyhennetään vähän. Kame on Japanissa superidoli, teinityttöjen märkä uni ja muiden miesten kauhu. Hänet tunnetaan niin musiikkibisneksestä kuin näyttelemisestäkin. Olihan hän jo aiemmin mainitussa Tatta Hitotsu no Koissa toisessa pääroolissa, ns. Romeona sekä myöskin yhtenä leadina ehkä maailman parhaassa j-draamassa ikinä, Gokusenissa (toinen kausi). Samoin ko. jätkän voi bongata sarjoista kuten MR. BRAIN, Nobuta wo Produce, 1 Pound no Fukuin ja Suppli. Elokuvadebyyttinsä mies on myöskin tehnyt - Yuuki on koskettava tarina harvinaiseen sairauteen sairastuvasta nuoresta miehestä.

Syy, miksi selitän Kami no Shizukusta puhuttaessa Kamenashista on se, että vaikka kuinka tätä miestä haluaisin puolustaa, draama taisi olla enemmänkin mainoskampanja kuin oikea sarja. Kyllä, se oli täysmittainen draama (Japanin mitoissa, keskimääräinen jaksomäärä on 10), mutta en koskaan kiinnostunut siitä kunnolla. Kami no Shizuku oli kokonaisuudessaan varsin heikko esitys.

Lyhennettynä synopsis kuuluu niin, että Kanzaki Shizuku (Kamenashi Kazuya) on nuori mies, jonka isä on kuuluisa viinikriitikko ja äiti taas kuusi metriä mullan alla. Hän on katkera isälleen ja inhoaa viiniä, jonka maailmaan draama pureutuu. Sitten isä ottaa ja heittää veivinsä, ja jättää jälkeensä vain maailmankuulun viinikokoelman perintöineen - kokonaisarvo: järkyttävästi rahaa. Mutta isä olikin ovelampi kuin poikansa, ja viikkoa ennen kuolemaansa adoptoi (kyllä, adoptoi, en ymmärrä miten) erään kuuluisan nuoren viinikriitikon, Tomine Issein (Tanabe Seiichi). Nämä kaksi, Shizuku ja Issei, saavat taistella siitä, kumpi saa miljoonaperinnön. Isä jätti yhteensä 6 tehtävää jälkeensä, ja se, joka voittaa niistä eniten, saa perinnön. Tehtävissähän täytyy etsiä oikea viini isän laatiman kuvauksen perusteella (ja nehän sisältävät vain perhosia, luonnonelementtejä ja kaunokieltä).

Vaikka sarja on noin kymmenen jaksoa pitkä ja sisältää paljon eri tilanteita, en koskaan päässyt siihen mukaan ja koko tunnelma jäi hyvin pintapuoliseksi. Lisäksi koko vouhkaaminen viineistä hämmensi, mutta tietysti sekin on vain nieltävä. Lisäksi Shizukun romanssi kollegan ja avuliaan Miyabi-neitosen (Naka Riisa) on lähes yhtä syvyyttä hylkivä kuin Twilight-saagan Bellan ja Edwardin. Odotin kaikkien jaksojen ajan jotain romantiikkaa, samantyyppistä kuin Tatta Hitotsu no Koissa - mutta ei, aivan viimeisessä kohtauksessa sain lopulta kylmän, nopean halauksen. Kyllä ketutti. Yleensähän puolustan sarjojen seksuaaliminimiä, mutta ehkä Kamenashista on jäänyt Tatta Hitotsu no Koin jälkeen tiettyjä ennakko-odotuksia tämän asian saralla.

 

Nyt olen risteyspisteessä. Haluaisin aloittaa uuden draman katsomisen, mutta rintamalla ei näy varteen otettavia ehdokkaita. Onneksi myöskin KAT-TUNin riveissä päiviään viettävältä Akanishi Jiniltä, joka suosikkilistassa ohittaa jopa Kamen ja näytteli myöskin Gokusenissa, on tulossa uusi elokuva, BANDAGE. Tietenkin subbien tulemisessa kestää pieni ikuisuus, mutta onpahan jotain odotettavaa.

Jos joku päätyy lukemaan tämän edes puoliksi, niin kysymyksiä kommentteihin (hei pliis): mitä sarjoja, aasialaisia tai ei, te seuraatte? Mikä on pahin pettymyksenne, entä suosikkinne?

 "Tämä on tragikoominen tarina Harri Ollin suhteesta julkisuuteen"

Minä pyrin olemaan niin rauhanomainen, tyyni ja yhteistyökykyinen ihminen kuin voin. Jotkut kutsuvat minua alistuvaksi ja niin varmasti olenkin. Mutta voi herramunjee, en voinut kuin ärsyyntyä tästä Iltalehden sivuilla eilen olleesta Santtu Silvennoisen "journalismista". En seuraa urheilua tai tiedä juurikaan Harri Ollin kyvyistä käsitellä mediaa (tai ilmeisesti niiden puutteesta), mutta jopa untuvikko kuten minä tajuaa, että koko juttu on kettuilua. Huonoa sellaista.

Miten tuon kaltaisia ihmisiä päästetään edes kirjoittamaan juttuja? Iltalehden taso on huonontunut, taas kerran. Alkaa mennä jo todella vahvasti keltaisen lehdistön puolelle.

Mutta onneksi on parempiakin aiheita, joista puhua. (köh)

 

Olen niitä ihmisiä, jotka vaipuvat helposti nostalgian pauloihin. Reaktion saattaa aiheuttaa melkeinpä mikä tahansa - vanha, tuttu elokuva, kappale, kirja, tv-ohjelma, valokuva, vaate, esine... Rakastan viettää aikaani aina välillä nostalgiassa, vanhoissa hyvissä ajoissa. Ja vaikka tiedän, ettei uuden vuoden kynnyksen toisella puolen saisi niin tehdä vaan pitäisi elää hetkessä, teenpä silti.

Joulun alla televisiosta tuli Robin Hood-piirrosleffa, valmistusvuosi taisi olla '73. Pistin sen silloin nauhalle ja herkesin katsomaan vasta toissapäivänä. Sen jälkeen olenkin katsonut pääosin ruusunpunaisten lasien läpi. Ah, onnea ♥

Näin tämän Disneyn piirrosversion kuuluisasta tarinasta ensimmäisen kerran, kun oli nelivuotias ja muistin siitä vieläkin paljon osia. Aikoinaan osasin tosin enemmän arvostaa hassuja eläimiä ja leijonakuningasta (hih), joka imi peukaloaan sekä käärmettä, jota kaikki hakkasivat. Nyt taas olin pakahtua koko romanttiseen asetelmaan, Robinin ja neito Marianin salaiseen rakkauteen. Huokailin samaan tahtiin ääninäyttelijän kanssa Marianin mielitietyn perään. Salattu, palava nuoruuden rakkaus, onko mitään romanttisempaa! Joojoo, ne ovat kettuja, mutta ihan sama. Kuulostan vanhalta, mutta 2000-luvulla ei ole enää juurikaan tehty tällaisia piirroselokuvia. Tai sitten lapsuuden muistot vaikuttavat asiaan.

Se on totta, että Disneyltä on tullut floppienkin lisäksi muutama mestariteos. Yksi ikuisista suosikeistani on varmasti Leijonakuningas, jonka mukana rallatin muutama kuukausi sitten aivan yhtä kovaäänisesti kuin viisivuotiaanakin. Toinen esimerkki on Mulan, jonka katsoin syksyllä myöskin uudestaan. Osa tämän leffan soundtrackeista on aivan voittamattomia. Päästäpä karaokeen hoilaamaan vaikkapa tätä biisiä:

Muita hyviä nostalgiaraitoja ovat Liisa ihmemaassa, Lumikki ja seitsemän kääpiötä, Kaunotar ja hirviö, Pinokkio, Aladdin sekä kuolematon lapsuuden rakkauteni, jonka VHS-version varmaankin kulutin loppuun, Dumbo. Näistä suurin osa ei ole niinkään paljon romanttisia kuin-- no, Disney-leffoja, mutta sydän pauhaa niitä katsoessa senkin edestä.

Robin Hoodin kaltaiset, hieman Romeo ja Julia-pohjaiset romanttiset sadut ovat kerrassaan ihania. Nykyään on ihanaa unohtua hetkeksi maailmaan, jossa rakkaus on ehdotonta ja kestää ikuisesti. (Ja pinkit elefantit nyt vaan ovat mahtavia, näin Dumbosta mainiten.)

Taidan lähteä katsomaan, toimiiko vanha VHS-soitin vielä. Kyllä se vielä viitisen vuotta sitten jotain veteli. >